Epäonnistumisen pelko toteuttaa itseään

hElämme mielenkiintoisempaa aikaa kuin mistä yksikään sukupolvi ennen meitä on saanut nauttia. Tekniikka kehittyy nopeammin kuin koskaan aiemmin ja ihmiskunta keksii ratkaisuja ongelmiin, joiden edessä aiemmin olimme täysin voimattomia. Lisäksi käytännössä kaikki maailmassa kerätty tieto on meidän kaikkien käytettävissä muutaman klikkauksen päässä. Omassa taskussamme on tarjolla tieto minkä tahansa asian saavuttamiseen. Silti tänäkään päivänä vain harva uskaltaa lähteä toteuttamaan unelmiaan.

Brian Tracy kysyy montako kertaa keskiverto ihminen yrittää saavuttaa tavoitteitaan ennen kuin hän luovuttaa. Tracyn mukaan vastaus on keskimäärin alle yhden kerran. Eli suurin osa ihmisistä ei tee edes sitä ensimmäistäkään yritystä unelmiensa saavuttamiseksi.

Tiedän ainakin itse sortuneeni tähän lukemattomia kertoja. Kaksikymmenvuotisen yrittäjäurani aikana olen saanut varmasti useita satoja hyviä liikeideoita. Silti olen lähtenyt toteuttamaan niistä vain kourallista. Kaikkia kokeilematta jääneitä ideoita yhdistää sama toimintamalli: Heti hyvän idean synnyttyä mieleni on alkanut lannistaa minua keksimällä syitä, miksi homma kuitenkin menisi pieleen.

Kaikkein konkreettisimmin koin lannistavien ajatusten vaikutuksen osallistuessani täysimittaiseen Ironman kilpailuun. Vaikein hetki tuolla 4 km uinnin, 180 km pyöräilyn ja 42 km juoksun yhdistelmämatkalla ei suinkaan ollut viimeinen tunti tai edes jälkimmäinen puolikas. Keskeyttämisen houkutus oli suurimmillaan parin ensimmäisen minuutin aikana uidessani ensimmäisiä satoja metrejä. Erehdyin ajattelemaan jäljellä olevaa matkaa ja lannistuin. Aloin vakavissani miettiä hyväksyttävää syytä keskeyttää homma heti alkuunsa. Järvessä oli sanottu olevan sinilevää ja mietin jopa voisinko jotenkin vetää sitä henkeeni niin, että saisin syyn keskeyttää. Onnekseni tulin uineeksi ensimmäiselle kääntöpoijulle, josta oli jo helpompaa jatkaa ensimmäinen kilometri loppuun kuin lähteä takaisinpäin. Kun olin uinut kilometrin, huijasin itseni uimaan toisenkin kilometrin. Kun olin uintiurakan puolessavälissä päätin, että uidaan nyt ainakin uintiosuus loppuun. Saatuani uinnin valmiiksi päätin ainakin kokeilla pyöräilyä. Vasta kun kahdeksan tunnin pyöräilyn jälkeen pääsin juoksemaan, aloin uskoa maaliinpääsyyn.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miten paljon helpompaa urakkani olisi ollut, jos omat aivoni olisivat olleet minun puolellani kisan aikana – jos ne turhien pelkojen lietsomisen sijaan olisivat tuottaneet kannustavia ajatuksia.

Olen myöhemmin lukenut eräästä urheilupsykologian kirjasta, että menestyvillä triathlonisteilla on omia mantrojaan, joilla he psyykkaavat itseään jaksamaan kilpailun kestäessä. Tällainen mantra on huolella hiottu kannustava ajatus, joka on parhaimmillaan tiivistetty yhteen sanaan. Alan huiput pitävät omien mantrojensa tuomaa kilpailuetua niin merkittävänä, että he eivät suostu paljastamaan niitä muille.

Tämä kaikkihan pätee tietysti myös muihin elämänalueisiin urheilun lisäksi. Esimerkiksi Joseph McClendonin kurssilla harjoitellaankin tällaisen arkielämään tsemppiä tuovan mantran laatimista. Joseph pyytää osallistujia luettelemaan heidän ideaaliminäänsä kuvaavia substanttiiveja ja adjektiiveja ja yhdistämään ne laatijaansa kuvaavaksi lauseeksi. Tätä lausetta voi sitten toistaa mielessään aina kun tarvitsee rohkaisua. Lauseen tehoa ei vähennä se, että se ei ole vielä totta. Kuten Joseph toteaa: ”Kun valehtelemme joka tapauksessa itsellemme, voimme ainakin edes kertoa voimaannuttavia valheita.”

Kari Jääskeläinen

Kari Jääskeläinen

Kommentit

Vastaa