Kannattaisiko tehdä puoli tuntia pidempää päivää?

UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesosen ehdotti taannoin paperitehtaiden työpäivien pidennystä 7,5 tunnista kahdeksaan tuntiin. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kiirehti heti tyrmäämään ajatuksen palkkojen leikkaamisena.

On toki totta, että laskennallinen keskituntipalkka järjestelyllä pienenisi, mutta työntekijän kuukaudessa käteen jäävä osuus pysyisi kuitenkin samana.

Minusta Paavo Arhinmäki näkee kysymyksen väärässä kontekstissa. Hän ajattelee asiaa suomalaisten keskinäisenä tupokysymyksenä, jossa vastapuolina ovat suomalaiset työntekijät ja suomalaiset työnantajat.

Asia kannattaa kuitenkin ottaa suomalaisten ja ulkomaisten paperintuottajien välisenä kilpailutilanteena. Paperiteollisuus on investointivaltainen ala. Sen menestys (ja työpaikkojen säilyvyys Suomessa) riippuu pitkälti kansainvälisestä kysynnästä, raaka-aineiden ja energian hinnoista, valuuttakursseista ja muista tekijöistä, joihin yksittäisellä paperitehtaan työntekijällä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Kääntäen ajatellen, yksittäiselle paperitehtaan työntekijälle avautuu erittäin harvoin yhtä konkreettisia mahdollisuuksia parantaa oman yrityksensä kilpailuasemaa kansainvälisillä markkinoilla.

Tiedossa myös on, että kun työpaikat Suomesta kerran menetetään, sitten ei enää auta sanoa, että voisi tässä sen puoli tuntia tehdäkin. Kerran menetetyt työpaikat eivät palaa enää koskaan takaisin.

Asiaan voi suhtautua toisinkin. Luen parhaillaan amerikkalainen yrittäjän Ben Horowitzin muistelmia. Horowitz on itse perustanut ja kasvattanut menestyvän yrityksen, minkä lisäksi hän on toiminut aikaisen vaiheen sijoittajana mm. Facebookissa, Twitterissä, Pinterestissä ja Airbnb:ssä.

Horowitz kertoo kirjassaan kuinka häneltä loppuivat voimat johtaessaan kasvuyritystään kriisistä toiseen. Yhdeksänkymmentä prosenttia Horowitzin yrityksen liikevaihdosta tuli yhdeltä asiakkaalta, joka yhtäkkiä ilmoitti lopettavansa hankintasuhteen ja vaativansa lisäksi vielä vahingonkorvauksia myöhästyneestä projektista. Paniikistaan huolimatta Horowitzin tiimi onnistui kuitenkin neuvottelemaan kaksi kuukautta lisäaikaa ongelmien ratkaisemiseen. Vaikka tiimi ei kahden kuukauden aikana pystynytkään ratkaisemaan läheskään kaikkia ongelmia, uskomattomalla venymisellään se sai aikaan niin paljon parannuksia, että asiakkaan luottamus säilyi ja liikesuhde jatkui.

Samalla hetkellä kun kriisi näytti olevan ohi, yhtiön kolme seuraavaksi suurinta asiakasta alkoivat tehdä lähtöä. Horowitzin yritykselle oli ilmaantunut uusi kilpailija, jolla oli ylivoimainen tuote. Horowitz oli henkisesti loppu ja tunsi, että hän ei enää mitenkään kykenisi kannustamaan henkilökuntaansa kovempaan yrittämiseen uudessa kilpailutilanteessa pärjäämiseksi. Horowitz päätti olla avoin ja kutsui yrityksen koko insinöörikunnan kokoon ja kertoi tilanteen heille:

”Minulla on huonoja uutisia – häviämme markkinoilla täydellisesti uudelle kilpailijallemme. Emme selviä mitenkään ellemme saa aikaiseksi uutta kilpailukykyistä tuotetta.

Pyydän teiltä kaikilta nyt yhtä asiaa: Keskustele tänään puolisosi tai kumppanisi kanssa ja kerro, että Ben tarvitsee sinua seuraavat kuusi kuukautta. Tarvitsen teidät tänne aamulla aikaisin ja työskentelemään myöhään. Olen itse täällä kanssanne ja talo tarjoaa ruuat työpaikalla. Tämä on oikeasti viimeinen mahdollisuutemme.”

Horowitz kertoo, että tuolloin hänestä tuntui todella pahalta pyytää työntekijöiltään jälleen näin suurta uhrausta. Jälkeenpäin kävi kuitenkin ilmi, että Horowitz murehti turhaan. Vuosia myöhemmin yksi insinööreistä kertoi hänelle:

”Kyseinen projekti oli vaikeinta mutta myös parasta koko aikanani yrityksen palveluksessa. Työskentelin seitsemän päivää viikossa aamu kahdeksasta ilta kymmeneen. Yhtenä iltana viikossa annoin vaimolleni jakamattoman huomioni kello kuudesta kahteentoista sitten palasin taas seuraavana aamuna täihin vaikka se olisi ollut lauantai tai sunnuntai.

Oli hienoa saada ratkoa meille osoitettuja teknisiä ongelmia. Työ oli kovaa, mutta hauskaa. Tiesimme, että menetämme työpaikkamme, ellemme onnistu. Meistä tuli todella tiivis ryhmä, jossa monet nuorimmista työntekijöistä kasvoivat uusiin mittoihin. Kuuden kuukauden kuluttua aloimme nähdä tuloksia.”

Horowitz kertoo alkaneensa itkeä kun hän kahdeksan vuotta tapahtumien jälkeen kuuli nuo insinöörin sanat. Hän itki koska hän ei ollut ymmärtänyt mihin hänen ihmisensä tuolloin olivat valmiita.

Suomalaisella paperityöläisellä on tänään mahdollisuus kasvattaa oman työpaikkansa säilyvyyden todennäköisyyttä merkittävästi tekemällä puoli tuntia enemmän työtä päivässä. Samalla tämä puolituntinen voi osoittautua uran parhaaksi ja innostavimmaksi päätökseksi. Kannattaisikohan tilaisuuteen tarttua?

Kari Jääskeläinen

Kari Jääskeläinen

Kommentit

Comments are closed.