Kylmät soitot työnhaussa

Viisikymmentä vuotta täyttäneen läheiseni hieno ura IT-alalla oli katkennut yt-kierrokseen ja hän oli ollut työttömänä jo kolme vuotta. Katastrofin venyminen alkoi stressata jo minuakin. Huomauttelin aika ajoin, että nyt kannattaisi alkaa soittamaan suoraan yrityksiin ja kysellä mahdollisesti aukiolevia piilotyöpaikkoja. Rähinälläni ei ollut muuta vaikutusta, kuin että hän lakkasi vastaamasta puheluihini. Ymmärrettävästi.

Eräänä päivänä salama iski tajuntaani: Jos minä olen kerran niin hiton hyvä myymään, miksi en käyttäisi muutamaa tuntia läheiseni auttamiseen? (Sinänsä myös mahtavasti omaa stressiäni helpottava oivallus. Minä olisin vastuussa tilanteesta, mutta samalla vastuun myötä minulla olisi mahdollisuus vaikuttaa asioiden kehittymiseen.)

Pyysin hänen CV:nsä ja työstin siitä muutaman rivin puhelinskriptin. Tavoitteena oli pystyä kertomaan potentiaaliselle työnantajalle heti puhelun alussa henkilön palkkaamisesta koituvat suurimmat edut. (TE-keskuksen palkkatuki oli muuten yksi erittäin merkittävä etu.)

Seuraavaksi oli vuorossa soittolistan generointi. Poimin Teknologiateollisuus ry:n nettisivuilla olevasta jäsenluettelosta potentiaalisen oloisia yrityksiä ja aloin soittaa vaihteisiin. Jos kyseessä oli iso yritys, kysyin kuka toimii henkilöstöjohtajana. Pienemmissä yrityksissä kysyin kuka toimii toimitusjohtajana. Kun sain nimen, kysyin seuraavaksi olisiko henkilö nyt paikalla. Jos oli, niin sitten vaan kerroin pitchini.

Tulokset olivat aika odottamattomia: Muutaman viikon aikana ehdin saada kiinni 41 henkilöä. Puhelut johtivat kuuteen työpaikkahaastatteluun, joista viimeiseen työnhakijan ei enää tarvinnut mennä, kun viidennestä löytyi jo työpaikka.  

Puhelimen teho osoittautui aivan ylivoimaiseksi. Työttömyytensä aikana läheiseni oli kolmessa vuodessa lähettänyt hakemuksen viiteenkymmeneen avoinna olevaan työpaikkaan ja päässyt niiden tuloksena yhteen haastatteluun.

Myönnettäköön, että yksityisen kauppakorkeakoulun (www.helbus.fi) toimitusjohtajana, olen ehkä keskimääräistä harjaantuneempi soittamaan kylmiä puheluita. Luurikauhua kokevan työnhakijan lohdutukseksi voin kuitenkin kertoa, että yksikään vastaajista ei suhtautunut närkästyneesti tai muutenkaan kielteisesti puheluihini. Päinvastoin monet, jotka eivät itse tarvinneet työvoimaa, pyysivät kuitenkin CVtä ja lähettivät sitä yrityksensä muille osastoille.

Alla parin vastaajan autenttiset kommentit:

”Ihan mielelläni otan tällaisia puheluita vastaan.”

 ”Meillä on lähdössä käyntiin massiiviset rekrytoinnit.”

Nihkeimmilläänkin kommentit menivät näin:

 “Ei johda tuloksiin. Henkilöllä ei ole sitä kokemusta, jota me tarvittaisiin.” 

“Hakija ei ole etsimämme henkilöprofiilin sisällä.”

Itse opin projektista kolme asiaa:

  1. Piilotyöpaikkoja on paljonkin.
  2. Hyvä puhelinskritpi on tässäkin kaiken a ja o. Työnantajalle pitäisi pystyä kertomaan heti ensimmäisessä lauseessa, miksi kyseinen henkilö olisi hyvä rekrytointi.
  3. Ihmiset ovat yllättävän ymmärtäväisiä ja haluavat auttaa kykynsä mukaan.

Omasta kokemuksestani yrittäjyyden alkutaipaleelta muistan, että ajatus kylmien puheluiden soittamisesta voi olla todella pelottava. Toisaalta kannattaa muistaa, että pelottavaa on itse asiassa se käkäilyvaihe ennen kuin päättää tarttua luuriin. Kun sitten pääsee puhumaan jonkun kanssa, se on jo helpottavaa.

Ja jos oman itsensä myyminen tuntuu lopulta kertakaikkisen ylivoimaiselta, hyvä tekniikka voi olla parityöskentely, jossa kaksi työnhakijaa auttaa toisiaan soittamalla toistensa puolesta markkinointipuheluja. Psykologisesti on paljon helpompaa kuulla, että naapurin työpanokselle ei ole juuri nyt käyttöä kuin että oma profiili ei istu tarpeeseen.

Nyt vaan luuri käteen ja tsemppiä myyntityöhön!

Kari Jääskeläinen

Kommentit

Comments are closed.