Tappion pelko on pahempi kuin häviö itsessään

Minulta on jäänyt toteuttamatta varmaan tuhansia hyviä ideoita vain sen takia, että olen pelännyt epäonnistuvani hankkeissa. Välillä sitä sitten hämmästyttää miten turhaa tappion pelkääminen on ollut. Opin tämän parhaiten osallistuessani erääseen urheilukilpailuun, jossa oli yli 90 osallistujaa ja tulin heistä maaliin viimeisenä. Ja hävisin toiseksi viimeisellekin tunnilla.

Koska kyseessä oli täyden matkan Ironman kilpailu, tuo häviö tuntuu nyt yhdeltä elämäni suurimmista voitoista.

Ehkä tärkein asia, jonka kisassa opin, on se miten pahasti omat aivomme saattavat sabotoida yrityksiämme saavuttaa elämämme tärkeitä tavoitteita. Tuon 15 tuntia ja 40 minuuttia kestäneen ponnistuksen vaikein hetki ei nimittäin ollut kisan lopussa, vaan vaikeinta olivat ensimmäiset viisi minuuttia. Ironman alkaa 4 kilometrin uinnilla ja ensimmäisten vetojen aikana aivoni suorastaan huusivat minulle, että en voi mitenkään selvitä maaliin asti. Aloin aivan vakavissani miettiä kunniallisia keinoja keskeyttää kisa alkuunsa. Mietin, voisinko vetää tahallaan vettä keuhkoihini ja syyttää sinilevää kisan pilaamisesta.

Jotenkin sitten vaan päätin kokeilla uida ainakin ensimmäiselle kääntöpoijulle. Kun olin päässyt sinne asti, niin takaisin oli tietysti pakko uida. Sen jälkeen otin tavoitteeksi jatkaa ainakin uintiosuuden loppuun. Vedestä päästyäni päätin ainakin kokeilla pyöräilyä. 180 kilometrin pyöräilyn jälkeen jännitti suostuvatko jalat enää juoksemaan. Parin kilometrin juoksun jälkeen tiesin jaksavani maratonin maaliin, eikä keskeyttäminen käynyt enää lainkaan mielessä.

Jälkeenpäin voin todeta, että koko teräsmieskisan suurin haaste oli omien lannistavien ajatusten voittaminen. Tämä kokemus on ainakin jossain määrin auttanut tunnistamaan tilanteita, joissa omiin ajatuksiin ei todellakaan kannata luottaa.